Kävin läpi luentomuistiinpanosi. Kertaus ja tarkennus on opintojen äiti. Isästä en tiedä…
Olen kiinnostunut fenomenologian ja (post-)strukturalismin välisestä, teoreettisesta, jännitteestä ylipäätään.
Heideggerilla, Derridalla ja Zizekillä on asiasta jotain sanottavaa. Toivottavasti aihetta ainakin sivutaan jossain vaiheessa luentoja.
Heideggerillehan strukturalismi oli ‘myrkkyä’, sillä miten voisikaan kokemus sisältyä (reifikoitumatta) vain johonkin erilliseen/irralliseen olevan struktuuriin tai ylipäätään edes mahdollistua siinä. – Kyseessähän on varsin positivistis-propositionalistinen mallinnus.
Toisaalta – Heidegger itse ajatteli Husserlia kritisoiden, että fenomenologista reduktiota ei ole mahdollista suorittaa loppuun asti. – – Mitään ko. reduktion edellyttämää transsendentaalista egoa, joka pystyisi konstituoimaan ideaaliset noemat, ei voitane olettaa olevaksi olemisen ajattelun piirissä.
Edellä mainitusta seuraa kuitenkin väistämättä ikuinen ongelma: kuka ajattelee, jos se en ole minä subjektina, jolla on ontologista pysyvyyttä? Toisaalta – ovatko subjektin ontologinen pysyvyys ja subjektin kokemuksellinen autenttisuus toisensa poissulkevia? Tähän implikoituu melkoinen jännite Heideggerilla.
Lacanilta ja Zizekiltä löytyy mielenkiintoinen vastaus/ratkaisu: se, mikä/joka ajattelee meissä on ‘tyhjä cogito’. – Mutta mitä ‘tyhjä cogito’ lopulta merkitsee ontologisesti? Subjektin splittiä reaalisen (ei-kielellisen olemisen) ja symbolisen (kielen) välillä.
Ovatko kokemukset itsestämme näin ollen aina imaginaarivaiheen narsismin toistoa, joka sekin perustuu splittiin reaalisen (ei-mikään/tyhjä) ja imaginaarisen eli fantasioidun välillä?
Right Step in the Wrong Direction 
Kävin läpi luentomuistiinpanosi. Kertaus ja tarkennus on opintojen äiti. Isästä en tiedä…
Olen kiinnostunut fenomenologian ja (post-)strukturalismin välisestä, teoreettisesta, jännitteestä ylipäätään.
Heideggerilla, Derridalla ja Zizekillä on asiasta jotain sanottavaa. Toivottavasti aihetta ainakin sivutaan jossain vaiheessa luentoja.
Heideggerillehan strukturalismi oli ‘myrkkyä’, sillä miten voisikaan kokemus sisältyä (reifikoitumatta) vain johonkin erilliseen/irralliseen olevan struktuuriin tai ylipäätään edes mahdollistua siinä. – Kyseessähän on varsin positivistis-propositionalistinen mallinnus.
Toisaalta – Heidegger itse ajatteli Husserlia kritisoiden, että fenomenologista reduktiota ei ole mahdollista suorittaa loppuun asti. – – Mitään ko. reduktion edellyttämää transsendentaalista egoa, joka pystyisi konstituoimaan ideaaliset noemat, ei voitane olettaa olevaksi olemisen ajattelun piirissä.
Edellä mainitusta seuraa kuitenkin väistämättä ikuinen ongelma: kuka ajattelee, jos se en ole minä subjektina, jolla on ontologista pysyvyyttä? Toisaalta – ovatko subjektin ontologinen pysyvyys ja subjektin kokemuksellinen autenttisuus toisensa poissulkevia? Tähän implikoituu melkoinen jännite Heideggerilla.
Lacanilta ja Zizekiltä löytyy mielenkiintoinen vastaus/ratkaisu: se, mikä/joka ajattelee meissä on ‘tyhjä cogito’. – Mutta mitä ‘tyhjä cogito’ lopulta merkitsee ontologisesti? Subjektin splittiä reaalisen (ei-kielellisen olemisen) ja symbolisen (kielen) välillä.
Ovatko kokemukset itsestämme näin ollen aina imaginaarivaiheen narsismin toistoa, joka sekin perustuu splittiin reaalisen (ei-mikään/tyhjä) ja imaginaarisen eli fantasioidun välillä?
(to be continued)